Taiteen voima

Syrjäytymisen ja huono-osaisuuden kasaantuminen ja jopa lisääntyminen on korostunut yhteiskunnallisessa keskustelussa. Suomalaisen hyvinvointipolitiikan voidaan nähdä olevan tilanteessa, jossa sen uusiutuminen on välttämätöntä. Uutta sisältöä on alettu hakea taiteesta ja kulttuurista. Taiteen ja kulttuurin hyvinvointia edistävä vaikutus on huomattu: ihmisen kokonaisvaltaiseen hyvinvointiin ei riitä vain terveys ja toimeentulo, vaan ihminen tarvitsee jokapäiväiseen elämäänsä myös taidetta ja yhteyttä omaan luovuuteensa. (Haapalainen 2007, 73.)

 

Hyvinvoinnin edistämisessä taiteen ja kulttuurin menetelmin on erityisesti yhteisöllisillä taidemuodoilla keskeinen asema. Yhteisötaide voi toimia tietoisesti ja järjestelmällisesti yhteiskuntaa muokkaavana ja muuttavana toimintamuotona. Yhdessä tekemisen ja jakamisen, yhteisössä tapahtuvan muutoksen, lisäksi yhteisötaide voidaan liittää valtiota ja yhteiskuntaa hyödyntäviin päämääriin. Yhteisötaide voi toimia kansalaisten syrjäytymistä ehkäisevänä sosiaalipoliittisena välineenä ja sen avulla voidaan kiinnittää huomio yhteiskunnallisiin epäkohtiin ja saada aikaan muutosta. (Haapalainen 2007, 74.)

 

Yksilöllisyyttä ja tehokkuutta korostavassa kiireen leimaamassa yhteiskunnassa monet ihmiset ovat vieraantuneita arjesta ja elämästä. Taide antaa mahdollisuuden etsiä, tuottaa ja luoda arjen innovaatioita, sosiaalisia kontakteja ja yhteisöllisyyttä, ja siten osoittaa uudelleen arjen arvo ja merkitys. (Sederholm 2007, 42.) Keskusteltaessa syrjäytymisestä ja huono-osaisuudesta on erityisesti kiinnitetty huomiota nyky-yhteiskunnan yhteisöllisyyden puutteeseen. Yhteisölliset taidemuodot voidaan tätä kautta nähdä mahdollisuutena yhteisöllisyyden lisäämiseen, ja edelleen hyvinvoinnin edistämiseen. (Haapalainen 2007, 74.) Täten yhteisötaiteen kaltaiselle taiteellisen toiminnan muodolle voidaan sanoa olevan yhteiskunnassamme tilaus. Taiteeseen ja kulttuuriin sijoittamalla ajatellaan ainakin jossakin määrin torjuttavan yhteiskunnallista syrjäytymistä, työttömyyttä ja alueellista rappeutumista (Hiltunen & Jokela 2001, 10).

 

Taiteen on perinteisesti ajateltu edistävän yksilöiden esteettistä herkkyyttä ja luovaa kapasiteettia. Nykyisin taide ja estetiikka nähdään selvemmin myös yksilön ja yhteisön merkittäväksi voimavaraksi ja taiteen opetus myös sosiaalisen muutoksen välineenä. (Hiltunen & Jokela 2001, 10.) ”Taide tuo erilaisia ihmisiä yhteen jakamaan ja vaihtamaan ajatuksiaan, aikaansa ja tunteita. Samalla taide tuo vääjäämättä esiin myös maailman moniarvoisuuden.” (Haapalainen 2007, 74.) Lisäksi, Helena Sederholmin (2007, 37) näkemyksen mukaan ”Taide opettaa luopumaan tutuista ja turvallisista ratkaisuista, sillä luovuus edellyttää epävarmuuden sietokykyä. Niinpä taiteen tulee antaa kokemuksia tilanteista, joita ei pystytä suunnitelmallisesti kontrolloimaan. Siten kokemusperäisesti pystytään toimimaan myös arjen tilanteissa, joissa valmiit ratkaisumallit eivät kelpaakaan.”.

 

Taide ei kuitenkaan toimi automaattisena elämänlaatua kohottavana piristysruiskeena eikä ihmelääkkeenä yhteisöllisyyden puutteeseen. Taide tähtää muutokseen, mutta saavuttaa harvoin valmista. Osallistavan taiteen lopputulosta on mahdotonta ohjata tai määrätä, sillä se perustuu monien epävarmojen ja ennakoimattomien tekijöiden päälle. Taiteelliset projektit eivät myöskään yksinään voi ratkaista syvälle juurtuneita sosiaalisia ongelmia, ja siksi taide tulisikin liittää osaksi muita vaikuttamisen muotoja. Vaikka taiteella ei voidakaan suoraviivaisesti synnyttää hyvinvointia, ei ihan vailla perusteita hyvinvointiyhteiskunta sitä kutsu elvyttäjäkseen. (Haapala 1999, 75; Hiltunen 2001, 17; Haapalainen 2007, 75-77.)

 

Taide vaikuttaa monilla tavoilla, eikä yhtä tietynlaista taide-elämystä ole olemassa. Taiteen vaikutus riippuu taiteentekijän sille asettamista tavoitteista. Toisaalta taiteen vaikutus ja sen aikaansaama elämys riippuvat myös vastaanottajan odotuksista: miten taidemaailma suhtautuu teokseen ja miten paljon yksittäinen ihminen taiteita arvostaa. (Sederholm 2000, 164.)

 

Lähteet:

Haapala, L. 1999. Taiteilijan muuttuva rooli - yhteisötaidetta 90-luvun Suomessa. Teoksessa Erkkilä, H., Haapala, L., Johansson, H. & Sakari, M. Katoava taide. Hollola: Salpausselän Kirjapaino Oy. 79-103.

Haapalainen, R. 2007. Taide hyvinvointiyhteiskunnan uudistamisessa. Teoksessa Yhteyksiä. Asiaa yhteisötaiteesta. Lönnströmin taidemuseon julkaisuja 24. Tampere: Tammer-Paino Oy. 73-81.

Hiltunen, M. 2001. Yhteisön toiminta taiteena – muutos teoksena. Teoksessa Täälläkö taidetta? Johdatus yhteisölliseen taidekasvatukseen. Lapin yliopiston taiteiden tiedekunnan julkaisuja D: Opintojulkaisuja 4. 12-21.

Hiltunen, M. & Jokela, T. 2001. Täälläkö taidetta? Johdatus yhteisölliseen taidekasvatukseen. Lapin yliopiston taiteiden tiedekunnan julkaisuja D: Opintojulkaisuja 4.

Sederholm, H. 2000. Tämäkö taidetta? Porvoo: WSOY.

Sederholm, H. 2007. Yhteisötaiteen juurilla. Teoksessa Yhteyksiä. Asiaa yhteisötaiteesta. Lönnströmin taidemuseon julkaisuja 24. Tampere: Tammer-Paino Oy. 37-55.